Senkin syksy

Viime viikot ovat olleet jokseenkin alakuloisia. Ensin huomasin, että aamulla sängystä nouseminen vaati normaalia enemmän tahdonvoimaa. Pian jäin torkuttamaan herätyskelloa, vaikka yleensä nousen (joidenkin mielestä ärsyttävän) nopeasti ja virkeänä uuteen päivään. Pahinta oli kuitenkin se, kun ensimmäinen tunne herätessä alkoi olla ärsytys. Useimpina aamuina lähden hyvillä mielin töihin, vaikka kahvikuppi läikkyisi lattialle, lempipaitani olisi pesussa tai tukka olisi huonosti. Nyt tuleva päivä kuitenkin tuntui mahdollisuuden sijaan pakolta. Senkin syksy.

Ihoni ja mieleni oireilevat ilmeisesti synkassa eli huono fiilis jää valitettavasti kukkimaan naamalleni. Tämän viikon alussa näytin (ainakin omasta mielestäni siltä) että olisin kelvannut varoittavaksi esimerkiksi tupakka-askin kylkeen. Ihoni oli (mukamas) normaalia hailakampi ja tämän tästä kasvoille nousi punaisia ja turvonneita paukamia. Olen oppinut, että oireita googlettamalla diagnoosi on useimmiten jokin vakava sairaus (kuten esimerkiksi syöpä tai lepra), ainakin jos vauva.fi-sivujen kommentoijia on uskominen. Tällä kertaa vastaus löytyi kuitenkin ihan ilman paniikkia ennenaikaisesta kuolemasta: Kärsin kylmänokkosihottumasta eli ihoni reagoi kylmien olosuhteiden (esim. kylmä ilma tai uinti) jälkeiseen lämpenemiseen.

Olen astmaatikko ja allergikko ja ihoni on atooppisuuteen taipuvainen. Kylmänokkosihottuman pitäisi siis olla mitätön lisä tähän kirjoon. Mutta koska viime viikkojen ensisijaiset tunteet ovat olleet väsy, vilu ja vitutus, niin kyllä vaan ihottuma harmitti kuin isompaakin oravaa kerrassaan. Söin eilen illallisen alle läjän keksejä, ahmin teikkarisushit suihini ja jatkoin sohvalle jäätelö kourassa. En jaksanut juurikaan seurustella paremman puoliskoni kanssa, mutta sain viltin alta pihistyä lupauksen siitä, että en aio kyllä enää tehdä mitään. Siinä hetkessä omassa pienessä murheessa märehtiminen tuntui nimittäin ainoalta toteutettavalta vaihtoehdolta.

Ja kuinkas sitten kävikään? Kiitos sen typerän itsesäälissä syödyn sokerimäärän, nukuin yöni älyttömän huonosti eikä ähky ollut vielä aamuunkaan mennessä poistunut. Tässä kohtaa harmi oli jo muutaman oravan kokoinen. Ennen olisin ehkä antanut alakulon viedä mennessään, mutta jos jotain olen vuosien varrella oppinut, niin sen, että kaikki on itsestä kiinni. Päätin, että tavalla tai toisella teen tästä syksystä itselleni mielekkään!

Puhdistin pölyt muutama talvi sitten hankkimani herätysvalon päältä, täydensin D-vitamiinivarastot, piipahdin elämäni ensimmäistä kertaa solariumissa ja lisäsin puolisolle kauppalistaan läjän hedelmiä. Lupasin itselleni, että keskityn edistämään omaa hyvinvointiani. Valitsen jääkaapista sitä, minkä tiedän olevan minulle hyväksi. Kannustan itseni liikkeelle. Muistan nauttia työstäni, enkä vaadi itseltäni liikaa. Rakastan puolisoani ehdoitta ja saan vastarakkautta.  Ympäröin itseni ihmisillä, jotka antavat energiaa.

Olisi kamalaa rämpiä syksy läpi pipo silmillä päivästä toiseen ajatellen, että kyllä tämä hiihtokeleihin mennessä iloksi muuttuu. Aikaa on järjetöntä heittää hukkaan vain jäädäkseen odottamaan jotain parempaa.  Sanotaan, että tuleen ei kannata jäädä makaamaan. Minä sanon, että ei kannata sohvallekaan.

Posted in Yleinen.

Henna Aguilera

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *