Läski.

Kun jotain sanaa hokee tarpeeksi kauan ääneen, se pirstaloituu äänteiksi ja menettää merkityksensä. Toisaalta mitä useammin jokin tietty asia toistuu, sitä suuremman ja uskottavamman merkityksen se saa. Yksi hokema opetti minulle pienestä pitäen, että olen vääränlainen.

Muistan, kun naapurin tyttö löi minua leikinomaisesti nyrkillä vatsaan ja kutsui möhömahaksi. Muistan, kuinka sain huomautuksia syömisestäni, sillä rakastin herkkuja aivan kuten kaikki lapset. Muistan, kun astuin vahingossa tuttuni varpaille ja hän nimitti minua tonnikeijuksi. Muistan, kuinka sain koulussa jatkuvasti kuulla olevani läski. Läski. Läski. Läski.

Lapsena ystävien kanssa puristeltiin vatsamakkaroita ja toivottiin niistä eroon. Teini-iässä mikään ei muka näyttänyt hyvältä päällä, sillä vatsaa piti koko ajan vetää sisään. Aikuisiässä on vieläkin päiviä, kun olo tuntuu turpealta ja paidaksi kelpaa vain jokin telttamainen vaatekappale.

Olen kasvanut siihen uskoon, että minussa on jotain vikaa. Että kelpaan vasta sitten, kun olen solakampi. Ajatus on niin ruma, että inhottaa edes sanoa se ääneen. Miten kokonaisen ihmisen tunteineen, haaveineen, toiveineen ja taitoineen voi summata yhteen sanaan, joka määrittää hänen yhtä fyysistä ominaisuuttaan? Aivan kuin minä en kykyineni voisi olla mitään muuta kuin se, mitä painoni määrittää?

Hassua sinänsä, että en ole koskaan ollut viitearvotaulukkojen perusteella ylipainoinen. Mielessäni olen kuitenkin ollut lihava, sillä kasvoin siihen uskomukseen. Minua hävettää suunnattomasti, että omaa pahaa oloa levittääkseni nimittelin myös muita läskeiksi. On vähemmän kurjaa kärsiä yksin ja lohduttavaa todeta, että muissakin on niitä hyllyviä osia.

Aikuisiällä olen alkanut rakentaa itsetuntoani uudestaan. Olen oppinut vastaanottamaan kohteliaisuuksia sanomalla kiitos, syömään jäätelöä vailla syyllisyydentuntoa ja katsomaan itseäni peilistä suopeammin. Parin vuosikymmenen taakkaa ei kuitenkaan pureta päivässä tai parissa. Olen siis vielä matkalla. Äärettömän surullista on se, etten ajatuksineni ole lainkaan ainoa laatuaan. Jossei kiusaaminen ja muu naljailu tee tehtäväänsä, voivat esimerkiksi sosiaalinen media, naistenlehdet ja muoti kasvattavat meistä epävarmoja täydellisyyden tavoittelijoita. Opimme ihmettelemään, miksi meillä on selluliittia, vararengas tai finnejä. Älytöntä! Vaikka emme ole täydellisiä, meissä ei ole mitään vikaa!

Tämä aihe on yksi niistä painavista syistä, miksi intohimokseni valikoitui personal trainerin työ. Oman terveyden edistäminen on osa sitä hyvää oloa, joka lähtee sisältä. Liikunta ja laadukas ruokavalio taas ovat asioita, jotka edesauttavat hyvinvointia ja tukevat henkistä muutosta. Olen ylpeä ja etuoikeutettu voidessani olla toisen ihmisen vierellä, kannustamassa ja tukena muutoksessa. Haluan, että kaikki oppivat näkemään omat kykynsä ja arvostamaan itseään.

Kieltäydyn enää ikinä olemasta läski. Sen sijaan olen avoin, tunnollinen, myötätuntoinen, temperamenttinen ja kärsimätön. Älä suostu olemaan fyysisten ominaisuuksiesi määrittelemä. Älä ole lihava tai laiha, vaan jotain paljon, paljon suurempaa. Jotain niin suurta, ettei sillä ole painon kanssa mitään tekemistä. Ole oma ihana itsesi ja anna muidenkin olla.

Rakkaudella

Henna

kuva

 

Posted in Yleinen.

Henna Aguilera

2 Comments

  1. Läski…läski….lääääskiiiii. Ihan kamala huomata miten yksi sana miljoonasta voi tuntua kuvottavan kotoiselta juuri sen takia paljon kyseinen sana on ollut osana elämää…huh huh.

    Teksti tosiaan kertoo lapsuudesta jossa meistä kummatkin eli. Nykypäivänä onneksi osaa katsoa itseään kuitenkin hieman suopeammin, kuin lapsena/ teininä…muttei se helppoa ole vielläkään. Niinkuin sanoit tuollaisen lapsuuden koettua ei ihan nopeasti voi tulla muutos!

    Kohti ääretöntä ja sen yli! ( tai ainakin parin vatsamakkaran 😉 )

    Love you sis! <3

    • Sisko, minä tiedän että sinä tiedät <3 Omistan tämän kirjoituksen meille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *